Vaikeinta minulle on hyväksyä se että mun ongelmille ei ehkä voida tehdä mitään. Enkä enää ole edes varma ovatko ongelmat minun vai Pullan... alan kallistua siihen että kummankin yhteisiä.

Mietin parhaillani kokeilenko taas jälleen yhtä ongelmakoirakouluttajaa, vai luovutanko. Minun vain pitäisi saada itseni asennoitua oikein. Mun on vain niin vaikea tuon koiran kanssa lähteä nollasta liikkeelle. Mun on myös vaikea elää sen asian kanssa että en saa koiralta minkäänlaista palkkiota - eli onnistumista minkään meidän ongelman suhteen.

Motivoikaa mut yrittämään!

Tällä hetkellä mietin joka lenkillä Pullan lopettamista. Sitten tulen sisään kotiin ja Pulla käy makaamaan vauvan viereen ja kun vauva huutaa Pulla käy suikkaamassa suukon poskelle <3. Lopeta nyt sitten sellainen koira...

Olisin onnellinen jo sellaisesta itsestään selvästä pikku jutusta että Pulla ei vetäisi lenkeillä. Muiden ongelmien kanssa pystyn elämään, mutta vetäminen menee suoraan hermoon. Muita ongelmia voin vaikka vältellä.
Tietenkin olisin vielä onnellisempi jos pystyisin harrastamaan jotain Pullan kanssa. Edes sitä tokoa. Kaikista onnellisin olisin, jos pääsisin sen kanssa taas agilityn pariin... Mutta luulen että kaksi viimeisintä toivetta ovat jo liikaa.

ps. kuvan koira ei ole pullaa nähnytkään.